Ajasta aikaan Silmästä silmään

Ajasta aikaan: Kiusaaminen ja kilpailu

  • Ja to...os...ta se alkoi...
    Ja to...os...ta se alkoi...

Selventävä kantateksti on aluksi syytä lukea täältä.

 

Niillä on viipperä konsti kohdella toisiaan: Suomi on saavuttanut kiusaamisen maailmanennätyksen työpaikoilla ja kouluissa, seisoo parisuhdeväkivallassakin palkintopallilla, ja Aku Ankka on Mikki Hiirtä suositumpi, toisin kuin muualla. Silloin kun ne häviävät jossain kilpailussa tai vaikka sodassa, ne esiintyvät voittajina, ja jos ne voittavat, ne kohtelevat häviäjää kuin kuonaa. Niiden historiassa on näet omanlaisiaan vaiheita, jotka ovat synnyttäneet nämä kummalliset kansalliset piirteet.  

 

Jos on erilainen kuin ne, saa tuta tuota suomalaista kansanluonteeksikin kutsuttua tapaa nöyryyttää. Esimerkiksi me olemme kokeneet paljon kiusaamista, koska olemme kovin erilaisia:me emme piittaa voittamisesta ja häviämisestä niin kuin ne, joille kilpaileminen toisiaan vastaan tuntuu olevan pakkomielle. Siksi ne kiusaavat meitä.

 

Esihistoriallisena aikana, niiden vuosiluvulla 1917, suomalaiset halusivat irtaantua emämaastaan Venäjästä, joka oli ihan sekaisin, kun tsaariksi kutsuttu yksinvaltias tyyppi ajettiin tiehensä, ja monet erilaiset porukat kilpailivat vallasta. Suomen oma eduskunta yritti alkaa itse määrätä maan asioista, mutta se kaadettiin, kun vähemmistöläiset pyysivät Venäjän väliaikaista hallitusta vaihtamaan Suomen eduskunnan vähemmistön enemmistöksi. Kerenski-niminen heppu hoitikin asian. Kun Venäjällä vallan kaappasi äijä nimeltä Lenin poppoineen, Suomen vastavaihdettu eduskunta julisti itsensä määräämään kaikista maan asioista, eivätkä enemmistöstä vähemmistöön siirretyt suomalaiset pitäneet lainkaan valtaan nousseiden edellä mainituista tempauksista. 

 

Tuo uusi enemmistö julisti pian maan itsenäiseksi Venäjästä ja saadakseen muun maailman hyväksymään itsensä, se kävi hankkimassa luvan Leniniltä ja saikin sen, koska ukko uskoi kanssaan samanmielisten suomalaisten hoitavan itsensä valtaan Suomessa. Hallinnossa vähemmistöksi vaihdetut, joita kutsuttiin punaisiksi, ajoivat Suomeen samaa aatetta kuin Lenin ajoi Venäjällä, ja alkoi sitten tapella enemmistöksi vaihtuneiden kanssa. Nämä taas vastustivat Leninin ja punaisten tavoitteita ja kutsuivat itseään valkoisiksi.

 

Sitten tuo valkoinen porukka pyysi Saksaa auttamaan itseään, ja kun punaista joukkoa aluksi tukenut Venäjä vetäytyi sovittuaan kärhämänsä Saksan kanssa, punaiset kukistettiin koska Saksalla oli ammattiarmeija ja Suomella pelkkiä amatöörejä. Mutta valkoiset halusivat saksalaisten voitosta kunnian itselleen ja alkoivat rääkätä hävinneitä punaisia kaikin keinoin. Näitä tapettiin kuin kärpäsiä, useimmat kidutettiin nälän avulla kuoliaiksi. Muun maailman maat eivät pitäneet tuollaista villi-ihmisten terrorisoimaa kolkkaa tunnustamisen arvoisena valtiona, vaan ne käskivät valkoisten lopettaa teurastelunsa. Niiden edessä Svinhufvud-niminen valtionhoitaja joutui nöyrtymään ja hillitsemään voittajiksi julistautuneita joukkojaan. Kun Svinhufvudin haaveilema Suomen uusi emämaa Saksa ottikin ja hävisi maailmansodan, voittajavaltioiden vaatimuksesta hän joutui vähentämään punaisten tappamista ja lopulta eroamaan.

 

Nyt tulee ratkaiseva käänne: juuri ennen eroamistaan Svinhufvud suojasi voittaneen osapuolen määräämällä kaikki valkoisten rikokset unohdettaviksi – ja niin vapautui 8000 rikollista, juuri kun punaisia sotarikollisia ja muita sellaiselta näyttäviä ihmisiä oli teurastettu kymmenin tuhansin. Valkoisten armahtamiseen kannusti Svinhufvudin oma poika, joka oli osallistunut julmimpiin teurastuksiin Hennalassa. Jostain syystä maailmansodan voittajavaltiot eivät tähän armahdukseen puuttuneet – eivät ehkä edes tienneet siitä, tiedonvälitys kun oli alkeellista. Aktiivista unohtamistoimintaa harjoitettiin puoli vuosisataa, ja sen jälkeenkin hyssyttelyä jatkui pitkään, kun monen mielestä mitään ei vuonna 1918 tapahtunut.

 

Ne suomalaiset, jotka tästä eivät katkeroituneet, innostuivat: kun pääsee voittajaksi, saa luvan kiusata, piinata ja tölviä, jopa tappaa häviäjiä mielin määrin ilman mitään rangaistusta. Jos häviäjä syyttää voittajaa kiusaamisesta, sitä nimitetään kanteluksi ja pidetään halveksittavana, raukkamaisena, joskus rikollisenakin. Kaikilla elämän alueilla alettiin raivokkaasti ilmoittautua voittajiksi – vaikka olisi hävitty. Toisen maailmansodan jälkeen tavasta tehtiin kirjoittamaton laki: sodat hävittiin (paitsi Lapin sota ja Saksa, jonka Suomi voitti voittajansa käskystä), mutta katkeroitumisen torppaamiseksi päätettiin esiintyä sankarina ja voittajana (sen sijaan Saksan voittaminen katsottiin onnettomuudeksi). Silloin voittaminen ja häviäminen heittivät häränpyllyä, mustasta tuli valkoista ja päinvastoin. Enää ei tarvinnut voittaa, kun häviäminen kävi voitosta. Tämä käsitteiden sekamelska näkyi pitkään varsinkin sellaisessa urheilussa, joka perustuu kilpailemiselle muitten kanssa, ja niiden nykyaikanakin se näkyy jonkin verran edelleen. 

 

Huono-osaiset suomalaiset alkavat pitää itseään voittajina heti, kun ilmaantuu vielä heikompia kiusattavaksi, syrjittäväksi ja pieksettäväksi. Pitkän aikaa nämä olivat naisia, lapsia, vammaisia ja vanhuksia, mutta näiden kanssa alkoivat kilpailla muualta maahan muuttaneet, joihin vertaamalla suomalaiset häviäjät saattavat kokea itsensä voittajiksi. Ja koska kansa on kädestä pitäen opetettu siihen, että heikompia saa (ja myös pitää) syrjiä ja nöyryyttää ilman seurauksia, tälle aatteelle syntyi poliittinen puoluekin, joka vannoo suomalaiskansallisten perinteiden nimeen. Meidän aikamme historia kertoo kuitenkin sen jäävän väliaikaiseksi, kun perinteistä ymmärretään karsia haitallisimmat pois.

 

Sitten on vielä se Aku Ankka. Mikäpä sen hauskempaa kuin ikuinen epäonnistuja. Koska Aku on satuhahmo, suomalaisten on sallittu toisaalta samastua häneen ja toisaalta nauttia voittajina hänen toilailuistaan.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän kyy kuva
Mark Andersson

Ei huono, vaikka erikoinen on tyylilaji.

No, selitys löytyy kantatekstistä.

Mutta kun tänään oli Hesarissa ylistelevä juttu Svinhufvudista, tämä notkauttaa ukon mainetta terveellisellä tavalla. Ilmeisesti Hesarin toimittaja ei ollut tutkinut Svinhufvudin menneisyyttä lainkaan.

Käyttäjän jannekuusi kuva
Janne Kuusi

Osittain sen artikkelin innoittamana tämän julkaisinkin.

Käyttäjän HelenaSolin kuva
Helena Solin

Minusta tämä on mainio.
Vetää hyvin asioita yhteen ja liittää ne päivän teemaan.
Tyylilaji sopii tänne - ja ehkä juuri siksi nämä Jannen jutut jäävät niin monilta täällä kommentoimatta.

Toimituksen poiminnat