Ajasta aikaan: Tarina
Selventävä kantateksti on aluksi syytä lukea täältä.
Niillä on viipperä konsti selittää elämän kaari. Se ajatusmalli on voimassa suuressa osassa maailmaa, esihistoriassa sen periaatteet kirjasi ylös kreikkalainen heppu nimeltä Aristoteles, jonka Runousoppia luetaan tarinaniskentäteollisuudessa kuin Raamattua. Niillä on Amerikassa maailman suurin tarinatehdas – jostain syystä ne kutsuvat sitä Hollywoodiksi, vaikka Los Angelesin sennimisellä slummilla ei ole ollut mitään tekemistä tarinateollisuuden kanssa kuin joskus elokuvan alkuaikoina.
Sen Aristoteleen kaavion mukaan tarinassa pitää olla alku, keskikohta ja loppu. Useimmat niistä uskovat, että Aristoteleen kaavio on jumalallista alkuperää, koska ihmiselämä noudattaa sen kulkua. Siksi niiden tarinassa pitää aina olla alkuesittely, ongelman esillepano – mihin liittyvät hyvis-päähenkilö ja hänen tielleen asettuva vastapuoli pahis –, näiden ristiriidan kärjistyminen konfliktiksi, huipentuma, jossa asetelma pannaan uusiksi (yllättävän usein väkivaltaisesti), ja tyynnyttävä loppuselvittely, jossa uskotellaan, että alun ongelmat on viimein ratkaistu, ja päähenkilö – tavallisesti jonkin puoliskon kanssa – saa elää onnellisena elämänsä loppuun asti.
Aristoteleen esihistoriallisen kaavion jalosti huippuunsa myöhempi englantilainen heppu nimeltä Shakespeare, jonka näytelmien viisi näytöstä noudattavat sitä puhtaimmillaan. Mutta se, että sellaisen tarinan vaikutusvalta niihin on edelleen niin vahva, perustuu paljolti Hollywoodiin, joka tekee elokuvansa usein tarkkaan Kaavion mukaan laskelmoituina. Elokuvista Kaavio on lainattu mainontaan ja mainonta on levittänyt seittinsä ympäristöön niin sakeasti, että toisinaan ne eivät edes näe sen pystyttämän muurin läpi ulkopuolelle, mistä kerron tarkemmin toiste. Mainonnan maailmankuva on sitten omittu mediaan, joka tavoittelee Kaaviosta riippuvaisia ihmisiä – tai oikeammin niiden rahoja. Näin tarinaa käytetään totalitarismin toteuttamisessa, mikä myydään niille vapaaehtoisuuden, turvallisuuden ja mukavuuden nimissä. Ja mukava tekee hyvin kauppansa.
Kaavion kertakaikkinen valta-asema näkyy siinä, että siitä on tullut niille normaali: ne kuvittelevat vakavissaan oman elämänkaarensa sujuvan Kaavion mukaan, mitä se harvoin oikeasti tekee. Niiden elämää hallitsevat protagonistit ja antagonistit (=hyvikset ja pahikset, todelliset, tai niiden puutteessa keksityt), ne luulevat konfliktien ratkeavan väkivallalla ja sen seurauksena elämänsä lipuvan onnen valkamaan. Jos joku niistä kuolee varhain, sitä varten on tarinaan kehitetty jatko-osa: kuolemanjälkeinen elämä, jossa tuo auvo sitten saavutetaan. Jotta niillä olisi järkkymättömän tuntuinen pohja, mihin elämänsä voi kiinnittää, tarinakaavion pitää päteä kaikessa. Elämän tukipuiksi ja ankkureiksi on kehitetty Kaaviota ylläpitäviä uskontoja, joista kerron tarkemmin toiste.
Tosiasiassa niiden elämä kulkee sattumasta sattumaan, mutta silti ne bluffataan kuvittelemaan, että ne kykenisivät ennakoimaan elämäänsä ja hallitsisivat itse sitä. Kaavio toimii tehokkaana verukkeena sille, että elämä ei muka olisikaan sattumanvaraista vaan noudattaisi tarkasti Kaaviopohjaista käsikirjoitusta. Se käsikirjoitus on pelkkää fiktiota, millä ei kuitenkaan näy olevan mitään väliä.
Tarinan kulkua ei ole kaikkina aikoina käsitetty Kaavion mukaiseksi, eikä se niiden maailmanaikanakaan ole ihan joka puolella käytössä, vaikka ison rahan voimalla se valtaa lisää neitseellisiä alueita ja ihmisiä. Kaaviosta pyritään tekemään ainoa mahdollinen tarinan muoto, eivätkä ne toisenlaisista käsityksistä edes tiedä – tai halua tietää. Sen, joka perustaa elämänsä Kaavioon, on ylivoimaista ymmärtää, jollei tarinassa olekaan alkua, keskikohtaa ja loppua.
Käsitys tarinan – ja elämän – kulusta on yksi eniten niiden maailmaa jakava tekijä, vaikka monikaan niistä ei edes tuon jakolinjan olemassaoloa käsitä. Kun koko elämä ymmärretään vastakkaisilla tavoilla, ei ole ihme, että niiden kesken syntyy väärinymmärryksiä ja varsinkin Kaavion mukaan elävien välttämättömiksi kokemia konflikteja ja väkivaltaakin.
Mutta mikä saa ihmisen ajattelemaan niin kovin dualistisesti tätä asiaa.
Meillähän voi/voisi olla montakin erillaista kaavaa ja vähän noin taitaa ollakin ja musiikki näyttelee siinä jakajaa.
Edit: yleltä tuli 3-osainen sarja anarkismista ja se on hyvin mielenkiintoinen,jos hakee vastausta nykypäivän kysymykselle ”miksi” tai ”milloin”.
Se myös antaa näkemyksen tuolle kaavalle.
Ilmoita asiaton viesti
En tiedä, ajatteleeko moni asiasta dualistisesti, ehkä päin vastoin, varsin yksioikoisesti länsimaista tarinaa pidetään sinä yhtenä ainoana mahdollisena tarinan muotona. Tuon aristotelelais-shakespearelais-hollywoodilainen tarinarakenne on koukuttava ja addiktoiva, joten siihen on helppo samastua.
Itse en pidä sitä sinällään vahingollisena, kuten en viinilasillista tai kaljatuopillistakaan, mutta runsas alkoholinkäyttö on vaarallista. Sama logiikka pätee tarinaankin, liika on liikaa: kun em. sapluunan mukaista tarinaa tuppaa joka tuutista koko ajan, se sekä kärsii inflaation, että tekee riippuvaiseksi.
On totta että musiikki muodostaa monesti (ei aina) poikkeuksen, siinä nielaistaan helpommin myös ei-tarinalliset sävelkulut.
Ilmoita asiaton viesti
Todella moni länsimaalainen ajattelee dualistisesti ja Aristoteles muistaakseni on sen ajattelutavan perustajia.
Se on silti tarpeellinen ajattelutapa varsinkin eksakteissa tieteissä. Yhteiskunnallisissa asioissa se käy raskaaksi ja antaa vaivattoman ajatuskulun vastakkainasettelulle sekä asenteelle ”jos et ole puolellamme olet meitä vastaan”.
Tarinoilla on silti valtava voima ja aivan liian harvoin keskustellaan juurikin niistä tarinoista,vaikka ne ovat lähes käsin kosketeltavissa. Esimerkkinä toimii hyvin tällä palstalla ylläpidettävä tarina Venäjän ja lännen taistelusta.
Kun sitten otetaan mukaan talous,niin sieltäkin löytyy kaava ja sen mukainen tarina. Kaikki jotka sitä kyseenalaistavat lynkataan keinoja kaihtamatta tässä maassa. Sen anarkismista kertovan ohjelman tarina tekee osittain asetelmasta hyvin huvittavaa,vaikka kehityskulku ei iloa herätä.
Toinen asia mistä hyvin harvoin keskustellaan on kaavan looginen vaikutus tarinan lopputulokseen. Juuri siitä luulisi olevan kiinnostusta,mutta se kuitataankin vähemmän yllättävästi: ”ei ole vaihtoehtoja”.
Ilmoita asiaton viesti
Juu, tuossa mielessä dualistinen ajattelu on toki vallalla.
Viittasin tuohon jakolinjaan, mitä tulee tarinan rakenteisiin – me länsimaiset harvoin voimme edes kuvitella sitä toista mahdollista tarinaa, sitä, mitä vielä jossain itäisillä mailla varsinkin on voimassa.
Ilmoita asiaton viesti
Jonkin verran itämaista kulttuuria tuntevana voin todistaa, että vaikka, niin kuin kolumnissa todetaan – iso raha valloittaa yhä uusia alueita –, joissain maailmankolkissa on vielä jäljellä aivan toisenlainen tarinankerronnan ja samalla elämän käsitys. Olen nähnyt mm. elokuvia, joissa ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua, mikä on kieltämättä ollut länsimaiselle omituista, mutta ainakin muutama niistä tuntuu jollain käsittämättömällä tavalla toimivan. Ne tuntuvat kiehtovilta, kun unohtaa läntiset konventiot.
Kuten tuossa ylempänä todettiin, musiikki ylittää usein jakolinjan, mutta myös tanssi. Mutta taiteessa, jossa sanat ovat osana, tarinankerronnan jakolinja on ja näkyy.
Ilmoita asiaton viesti
Ainakin itse olen tullut siihen tulokseen, että tarina sellaisena kuin me länsimaiset (ja valtaosa idempääkin) tunnemme, on kulttuurisidonnainen ominaisuus eikä mikään geeneissä piilevä juttu.
Tuo aristotelelaisen tarinan addiktoiva vaikutus on erikoinen havainto, mutta taitaa hyvinkin pitää paikkansa. Muuan partaniekka mainitsi joskus että uskonto on oopiumia kansalle, mutta saattaa olla niin, että tarina on nykyajan heroiinia.
Ilmoita asiaton viesti