Ajasta aikaan: Rajat ja valtiot

Selventävä kantateksti kannattaa lukea täältä.

 

Niillä on viipperä konsti eristää itsensä toisistaan: valtiot ja rajat. Iso osa niistä ajattelee, että milloin kenenkin kartalle piirtämät viivat olisivat olleet ikuisesti olemassa – siitä huolimatta, että ne tietävät rajojen siirtyneen tavan takaa ja siirtyvän edelleen, kunnes järki voittaa. (Suom. huom: ”ne” tarkoittaa meitä nykypäivän ihmisiä, ”me” tarkoittaa heitä, keitä lienevätkään.)

 

Meidän järkemme voitti, mutta vasta pakon edessä, kun muu ei auttanut. Historiamme osoittaa, että se miten ne nyt vierastavat toisiaan, tulee ajautumaan umpikujaan. Silloin ne melkein tuhoavat itsensä – mutta eivät sitä lopulta tee, sillä järki tulee voittamaan: siitä huolimatta että vallan norsunluutorneista käsin saarnataan toisin, ne eivät ikinä tule toimeen ilman toisiaan, eivät yksilöt eivätkä joukot. (Suom. huom: ”historia” tarkoittaa nykypäivän näkökulmasta tulevaisuutta, ”esihistoria” taas mennyttä.)

 

Meidän aikamme näkökulmasta niiden valtionrajoissa ei ole mitään järkeä, koska ne ovat vain keinotekoisia viivoja. On ymmärrettävää, että niillä on tarve olla tekemisissä läheistensä kanssa kuten meilläkin, mutta miksi linnoittautua lukkojen taakse? Erilaisten kielien vuoksi? Ehkä niin, mutta myöhemmin, kun ne hylkäävät sanat ja kommunikointi muuttuu kokonaisvaltaiseksi, sekin ero poistuu. Meidän historiamme kertoo, että valtionrajat eivät häviä niin kauan kun kielet muokkaavat puhujiaan erilleen toisistaan, vaan vasta kun viestintä kehittyy kielimuurit ylittäväksi. Muutos kesti monen sukupolven ajan, ja kielet jäivät toki meidänkin aikaamme olemaan – museoituina tieteilijöiden tutkimusaineistoksi, aivan kuin niiden latina, gallia, sikuli, muinaiskreikka jne, nuo esihistoriassa ahkerasti käytetyt kielet.

 

Rajojen henkiseksi vahvistamiseksi ne järjestävät seremonioita ja juhlapäiviä. Silloin ne kokoontuvat jäykkiin asuihin pukeutuneina ja puhuvat, laulavat ja käyttäytyvät vielä tavallistakin kankeammin. Pitkän tangon nokkaan nostetaan kangas, joka lepattaa ilmavirran liikkuessa. Sen tarkoitus on sementoida ja pyhittää rajat ja myös ilmaista, että ne, jotka nostavat tankoon toisenlaisen kankaan, kuuluvat alemmalle tasolle.

 

Olen yrittänyt selvittää syitä, miksi niin suuri osa niistä tuomitsee rajojen siirron yhtäällä, mutta hyväksyy ne toisaalla. Muuta logiikkaa ei löydy kuin se, että nepyrkivät olemaan hyvisten puolella pahiksia vastaan. Hyvis ja pahis ovat keksittyjä, rankasti yksinkertaistettuja symbolihahmoja, joihin niiden on helppo samastua ilman rasittavaa ajattelua, vaikka näiden hahmojen ominaisuudet vaihtelevat mustasta valkoiseen ja päinvastoin, mistä tuonnempana. Jottei niiden itse tarvitsisi pohtia asiaa, media kertoo niille esimerkiksi, että suomalaisille Putin on pahis ja Trump myös, vaikka oudosti USA onkin enimmäkseen hyvis ja Venäjä enimmäkseen pahis. Niiden itse korkealle arvostamasta logiikasta niitä ei ainakaan voi syyttää.

 

Valtionrajoissa on kyse omistamisesta, josta tarkemmin tuonnempana. Alueiden asukkaat eivät ole useimmille niistä niin tärkeitä kuin se, kuka maan omistaa – ja kuka pääsee komentamaan omistamansa maan asukkaita. Esihistoriassa on tehty tuhansittain väestönsiirtoja ja valtauksia, jotka ovat muuttaneet jonkun alueen asukkaat toisiksi. Tällaista harrastettiin mm. Amerikassa ja Australiassa, myöhemmin Neuvostoliitossa ja Israelissa, joissa aikaisemmat asukkaat karkotettiin, tapettiin tai alistettiin. Suomalaisia suivaannutti erityisesti se, että Neuvostoliitto valloitti itäisen Suomen ja asutti sen venäläisillä. Samassa hengessä suivaannutaan myös siitä, että Venäjä siirsi rajoja Ukrainassa. Vaikka Krimin asukkaat sitä itse halusivat, siitä ei Suomessa ja muualla piitattu, vaan vedottiin omistamissopimusten rikkomiseen. Siinä kohdassa pata sananlaskun mukaan soimaa kattilaa. 

 

Ne saattavat myös vedota esihistoriaan, siihen kuka on ollut alueen alkuperäinen asukas ymmärtämättä, että ei ole olemassa ”alkuperäistä”asukasta. Joku on joskus saapunut ensimmäisenä ihmisenä alueelle, jossa muut elolliset ovat asuneet vuosituhansia, siinä kaikki. Mutta silläkään ei monelle niistä näy olevan mitään väliä, sillä kaikki tietävät, etteivät itse ole ”alkuperäisiä”, ja silti monet kiusaavat aikaisemmin tulleita, eivätkä myöskään haluaisi päästää uusia tulemaan. Pitävät omiksi tuntemiaan hyviksinä ja muita pahiksina, kun laajemmalla näkemyksellä ei jakseta rasittaa aivoja. Niitten ristiriitainen logiikka muistuttaa uskontoa: tiedetään että jokin ei ole totta, mutta silti siihen halutaan uskoa ja sen mukaan toimia. Siitäkin tuonnempana.

 

Äkilliset väestönsiirrot aiheuttavat aina ongelmia, eivätkä ne ole vielä nähneet sitä, mitä sen suhteen on tulossa. Mutta jotkut yrittävät ratkaista sen pystyttämällä fyysisiä ja henkisiä muureja senhetkisille rajoille ymmärtämättä, että hyödyttömien muurien rakentamiseen ja eristäytymiseen käytettävän energian voisi käyttää myös järkevästi. Löysin asiaa kuvaavan vertauskuvan niiden nuorisosta, jolla on tapana järjestää pirskeitä silloin kun vanhemmat ovat muualla, mitä nimitetään kätyksi (kämppä tyhjänä). Joskus käy niin, että taloon pyrkii iso määrä kutsumattomia vieraita, ja kun kotiväki yrittää selvittää tilannetta puhumalla, jotkut kutsutuista käyvät suoraan sisään pyrkijöiden kimppuun, mikä tuhoaa kaiken järkevän neuvottelun ja samalla myös bileet, koska poliisi saapuu paikalle ja keskeyttää tilaisuuden. Poliisit ne ovat palkanneet sitä varten, että nämä selvittelevät niiden välisiä riitoja, tarvittaessa vaikka väkivalloin. Meidän aikanamme riidat selvitetään toisin, mistä myös tuonnempana.

 

jannekuusi
Sitoutumaton Helsinki

Kirjailija, elokuvaohjaaja. Kyseenalaistan kaiken – itsenikin, jos sille päälle satun. Varsinkin itsestäänselvyydet joutuvat säälimättä suurennuslasini alle. – Viimeisin työni on romaanitrilogian "Sukupuu" kolmas, itsenäinen osa "Silmästä silmään" (LIKE), ilmestynyt huhtikuussa 2018. Tarkoitus on julkaista 2022 kaksi romuautofiktiota: omakohtaisiin kokemuksiini pohjaavat "400 kekkosta" ja elokuva-alasta nimellä "Apina vuonna 0". Elokuvapuolella viimeinen isompi työni oli dokumenttielokuva näyttelijä Matti Pellonpäästä (Boheemi elää). – Lisää https://fi.wikipedia.org/wiki/Janne_Kuusi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu