Media ja rikkinäinen puhelin

Tämän päivän media toimii sopulilauman tavoin kuten aina, mutta verinen kilpailu on tuottanut myös ilmiön, jota voi kutsua rikkinäiseksi puhelimeksi.

 

Tiedättehän te sen lasten leikin, jossa ensimmäinen kuiskaa lauseen toisen korvaan, toinen kolmannen, kolmas neljännen jne. Ja viimeinen sanoo sitten ääneen sen, minkä oli kuullut. Jopas on sitten hauskaa kuulla se ensin kuiskattu lause, koska se on yleensä muuttunut täysin tunnistamattomaksi ”rikkinäisessä puhelimessa”, jota lapsuudessani tietenkin kutsuttiin venäläiseksi puhelimeksi.

 

Koska alkuperäisuutisten tuotanto on kallista puuhaa, eri mediat rakentavat uutisointinsa enimmäkseen toisiltaan lainatuilla uutisilla – erityisesti kun on kyse skuupista, eli jymyuutisesta, jonka lasketaan myyvän hyvin. Jotkut mediat eivät omia uutisia edes tee, vaan julkaisevat pelkkää lainatavaraa. Toistaiseksi noissa lainauksissa on melko kiltisti kerrottu sen ensin julkaisseen median nimi, ilmeisesti keskinäisellä sopimuksella, mikä yleisön puolella vaikuttaa lähinnä pakkopullalta. 

 

Tällä ilmiöllä on vaivaannuttavuutensa lisäksi toinenkin ominaisuus: uutinen muuttuu lainattaessa. Joskus käy niin, että se kääntyy jopa vastakohdakseen. Kerronpa tässä itseäni koskettaneen rikkinäisen puhelimen parin kuukauden takaa, kun media löi #metoo -keskustelulla ja moralisoinnilla rahoiksi. 

 

Kun Helsingin Sanomat sai selville, että olin toiminut Taideteollisen korkeakoulun ohjaajantyön lehtorina samaan aikaan kun seksuaalisesta häirinnästä syytetty L. Törhönen esimiehenäni professorina, toimittaja Laura Hallamaa soitti minulle ja keskustelimme asiasta. Tein tietysti fataalin virheen kun en vaatinut omaa osuuttani artikkelista tarkistettavakseni, mutta keskustelu kuului suurin piirtein niin, että kerroin kuulleeni huhupuheita jostain tapauksesta, mutta en ollut todistanut yhtäkään, ja toisaalta kun tiesin miehen puheet, saatoin myös aavistella jotain kenties tapahtuneen naispuolisten opiskelijoiden ja professorin välillä. Yleisradio oli muutamaa päivää aiemmin julkaissut parinkymmenen naisen kertomukset tapauksista, joista suurimmasta osasta en ollut tietoinen, mutta pari kertomusta tiesin ikävästi vääristellyiksi, koska olin ollut paikalla. Se ei tietenkään tarkoita etteivät muut tapaukset olisi totta.

 

Ensimmäisen Hesarin jutun itseäni koskeva osuus 1.2.2018 kertoo näin:

 

ELOKUVAOHJAAJA Janne Kuusi taas sanoo, että hän tiesi Törhösen ahdistelleen oppilaita Taideteollisessa korkeakoulussa. Kuusi työskenteli elokuvaohjauksen lehtorina Taideteollisessa korkeakoulussa 2000-luvun alussa. Mitään hän ei omien sanojensa mukaan nähnyt, mutta oli kuullut kyllä.

”Olin sitä mieltä, että yksi soitto iltapäivälehtiin, ja mies lentäisi kuin leppäkeihäs.”

Miksi Kuusi ei sitten tehnyt itse mitään? Hän kertoo, että tilanteeseen puuttuminen oli käytännössä mahdotonta.

”En suojellut häntä. En kuitenkaan voinut lähteä syyttämään, sen olisi pitänyt tulla joltakin ahdistelun kohteelta. Keinot ovat vähissä tuossa tapauksessa.”

 

Huomattavaa on ensimmäisen kappaleen ristiriita: tiesi ahdisteluista…ei ollut nähnyt mitään – omien sanojensa mukaan (oli kai toimittajan sitten pakko lisätä jostain syystä). Soitto iltapäivälehteen tarkoitti tietysti jonkun asianosaisen soittoa, ei minun. Olin perin pohjin suivaantunut toimittajan tulkinnasta, mutta annoin olla, koska keskustelu kävi kuumimmillaan koko median leveydellä.

 

Hallamaan koko juttu tämän linkin ja maksumuurin takana:

 

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005548446.html

 

Seuraavana päivänä HS-kulttuuritoimituksen päällikkö Hanna Mahlamäki kirjoitti kolumnin äitiyslomaltaan. Siinä paheksutaan yleisesti miehiä, jotka tietävät, mutta kääntävät selkänsä:

SEKSUAALISEEN ahdisteluun on mahdotonta puuttua, jos ei itse näe, mitä tapahtuu. Näin perusteli elokuvaohjaaja Janne Kuusi sitä, miksei tehnyt mitään, vaikka tiesi elokuvaprofessori Lauri Törhösen pitkään jatkuneesta opiskelijoidensa seksuaalisesta häirinnästä Taideteollisessa korkeakoulussa.

 

”En suojellut häntä. En kuitenkaan voinut lähteä syyttämään, sen olisi pitänyt tulla joltakin ahdistelun kohteelta. Keinot ovat vähissä tuossa tapauksessa”, Kuusi sanoi torstaina HS:n haastattelussa.

 

Näin saattaa ajatella moni muukin, sillä hiljaa poispäin katsovia on paljon. He oikeastaan mahdollistavat ahdistelun jatkumisen.

 

Lähetin Mahlamäelle asiallisen sähköpostin, jossa kehotin tutustumaan tarkemmin lähteeseen enkä pitänyt reiluna niputtaa minut hiljaa poispäin katseleviin. Olennaista alkuperäisessä haastattelussa oli myös ollut se, että kukaan asianomaisista naisopiskelijoista ei kertonut mitään, ja jos olisi kertonut, olisi asiaan ilman muuta puututtu.

 

En saanut minkäänlaista vastausta. 

 

Tässä Mahlamäen kolumni:

 

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005549926.html

 

Vielä samana iltana HS-toimittaja Juha Typpö julkaisi erään koulussamme seksuaalista häirintää kokeneen tarinan. Siinä yhteydessä tietoisuuteni tapahtumista oli jo muuttunut faktaksi:

 

Elokuvaohjauksen lehtorina Taikissa 2000-luvun alussa työskennellyt Janne Kuusi kertoo jutussa tienneensä ahdistelutapauksista. Hän kuitenkin koki, että tilanteeseen puuttuminen olisi ollut mahdotonta. 

 

Lähetin jo hiukan suivaantuneen viestin Typölle, asiallisen toki, jossa mainitsin rikkinäisen puhelimen ikävästi toteutuneen HS:n sisällä. Ei vastausta.

 

Tässä Typön juttu:

 

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005550964.html

 

Muistutin myös jälkimmäisiä toimittajia jo tuolloin virinneestä somekeskustelusta, jonka odotin räjähtävän käsiin Hesarin näin heitettyä bensaa liekkeihin. Eri puolella sosiaalista mediaa syytökset olivat jo yltymässä raivoksi, mutta kuin taivaan lahjana muutamat entiset naisopiskelijani torppasivat niin tiukasti vyöryn kertomalla tosiasioita, että pahin myrsky laantui. 

 

Kuitenkin Hesarin artikkelit jättivät aika monille mielikuvan ohjaaja J. Kuusesta, joka tiesi, mutta ei puuttunut asiaan. Se kuva on virheellinen, mutta siitä Hesari viis veisasi. Olihan kyse vain yhden pienen ihmisen maineesta. 

 

Varsinkin kaltaiseni kulttuurialalla toimivan kaiketi kuuluisi niellä isoimpien mediatalojen etovintakin klimppisoppaa, ettei joutuisi maan herkkähipiäisimmän ammattikunnan boikottilistalle. Suomalaiseen tapaan en tohtinut tuoda omaa pikku tapaustani julkiseksi ainakaan ennen kuin pöly olisi laskeutunut. Kuumin #metoo-vaihe, jolloin lapsia oikein urakalla lykittiin pesuveden mukana viemäriin, on onneksi jo hiipumassa, ja keskustelu seksuaalisesta ahdistelusta asettunut melko järjelliseen ja asialliseen muotoon. 

jannekuusi
Sitoutumaton Helsinki

Kirjailija, elokuvaohjaaja. Kyseenalaistan kaiken – itsenikin, jos sille päälle satun. Varsinkin itsestäänselvyydet joutuvat säälimättä suurennuslasini alle. – Viimeisin työni on romaanitrilogian "Sukupuu" kolmas, itsenäinen osa "Silmästä silmään" (LIKE), ilmestynyt huhtikuussa 2018. Tarkoitus on julkaista 2022 kaksi romuautofiktiota: omakohtaisiin kokemuksiini pohjaavat "400 kekkosta" ja elokuva-alasta nimellä "Apina vuonna 0". Elokuvapuolella viimeinen isompi työni oli dokumenttielokuva näyttelijä Matti Pellonpäästä (Boheemi elää). – Lisää https://fi.wikipedia.org/wiki/Janne_Kuusi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu